Vuosikymmenen hiljaisin verilöyly

Vaihteeksi elokuva-arviotakin.

Vuonna 2008 valmistunut Tomas Alfredsonin ohjaama ruotsalainen kylmänkaunis draama Ystävät hämärän jälkeen jää kauhuaspektiltaan hieman latteaksi ja vampyyrifantasiaa viljellään vaihtelevalla menestyksellä. Herkemmän katsojan adrenaliini alkaa virrata, mutta se on lähinnä tunnelman eikä tekoveren ansiota. Pääpaino ja elokuvan suurin ansio ovat mukaansa imaisevat draamalliset jännitteet, jotka kehittyvät, muuttuvat ja kantavat läpi elokuvan. Katsojalle vihjataan juuri sopivasti oikealla hetkellä muutamia ylilyöntejä lukuun ottamatta. Alussa fiktiivinen maailma virittyy hiljaisuudessaan kuva kuvalta ja lumihiutale lumihiutaleelta, mainiolle leikkaukselle kiitos tästä.

Alfredson selviäisi kunnialla vähemmälläkin veritirskuttelulla. Myös tökeröt animaatiokissat latistavat teoksen herkkyyttä ja ainutlaatuisen visuaalisen kauneuden luomaa tunnelmaa. Tarina olisi periaatteessa voitu toteuttaa lähes täysin ilman erikoisefektejä, tällä hetkellä Ystävät hämärän jälkeen luo vaikutelman, että pikkupoikamaisten vanhojen splattereiden fanien on pitänyt päästä toteuttamaan itseään.

Elokuva on helppo nähdä maagisella realismilla höystettynä perinteisenä ystävyystarinana, mutta vampyyriteema toimii valtavana jännitteen luojana. Kahden erilaisen lapsen ystävyys on kuitenkin oman näkemykseni pohjana, tosin hyvin traagisena sellaisena.

Ystävät hämärän jälkeen ei ole kauhutarina, eikä siitä sellaista onnistu efekteillä luomaan. Sen sijaan se on persoonallinen vampyyritarina, josta hyisten kinosten ja sinisen ihon alta hohkaa lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys.

Roolityöskentelyn kunniaksi mainittaneen päähenkilön kasvu ja hienovaraisesti toteutettu uhmakas kehitys sekä tytön suloinen karmivuus. Nuoret näyttelijät luovat oman maailmansa, lapsuuden toiseuden keskelle ruotsalaista pikkukylää.

Näköradiosta.

Koskapa erinäisten kirjallisuussosiologisten kakanjauhantojen takia minulle on jostain syystä tarttunut aivolohkoon sopukkaan sellainen käsitys, että televisiokin on tavallaan osa kirjallisuutta tai toisin päin, ajattelin jakaa tänne hieman televisionkatselutottumuksiani. Olen myös juonut liikaa kahvia, lievässä krapulassa ja innoissani juhannuksenvietosta ja siitä, että sainkin yllättävän vapaapäivän. Siitä en tosin ole kovin innoissani että pyöräni meni rikki ja se on paskana keskustassa, mutta en jaksa ajatella sitä juuri nyt. Ei sitä varmaankaan kukaan varasta kun siinä on muppettipaita ketjujen välissä, tai ehkä varastaa juuri sen takia.
On olo vähän hyperaktiivinen.

Minähän en siis omista televisiota. Pääasiassa siksi, että minulle tulee aika sekava olo jos katson sitä liikaa, ja oi kyllä, minä katson helposti liikaa televisiota samalla tavalla kuin että olen melko riippuvainen tupakasta (tai oikeastaan tupakoinnista tapana), kahvinjuonnista aamuisin, Facebookista, suklaansyönnistä, seksistä ja alkoholista. Liika on aina liikaa ja kohtuullisesti nautittuna televisiokin on mukava väline, sieltä oppii uutta ja on kiva keino rentoutua. Jos kuitenkin omalla kohdallani vastapainona on se, että televisio alkaa vainota minua samalla tavalla kuin kahvinkeitin ja läppäri, olen mieluumin ilman sitä. Lisäksi sellaisen hankkiminen maksaisi vaivaa ja rahaa ja juuri tällä hetkellä ei ole kumpaakaan. Materiahysteria on turhaa, sitten pitäisi hankkia digiboksi ja DVD-soitin ja sitten ostelisin vaan hulluna leffoja ja olisin sekaisin ja alkaisin hifistellä.

Lisäksi 80% tv-tarjonnasta aiheuttaa minulle pinnallisuudellaan ja länsimaisen elämäntavan ruumiillistumallaan sen, että tulen levottomaksi ja ahdistuneeksi muun muassa monista tosi tv -ohjelmista ja mainoksista. Katsonkin mielelläni haluamani sarjat dvd:ltä tai sitten en katso niitä ollenkaan. Hyödynnän melko ahkerasti myös Yle Areenaa, vaikka kannettavalta tietokoneelta katseleminen ei välttämättä tarjoa kokonaisvaltaisinta audiovisuaalista katselunautintoa. Se kuitenkin ajaa asiansa. Telkkaria katsoessani katson ilolla usein Ylen kanavilta (vittu, mie oon vanaha) satunnaisia kiinnostavia dokumentteja. Tykkään katsoa joitakin vanhoja sarjoja, lähinnä Hercule Poiroteja, Neiti Marpleja ja Sherlock Holmeseja keskittymiskykyni salliessa. Nykyisin televisiosta tulee myös paljon hyviä elokuvia, erityisesti Teeman klassikot (ja niiden sarjat, mmmmmmm), joita on usein hieman hankala hankkia vaivattomasti muualta. Toisaalta katson elokuvia muutenkin niin paljon, että yhden tai kahden helmen missaaminen ei välttämättä liikauta hirveästi. Tälläkin hetkellä hyllyssä odottavat For a few dollars more, Pont-Nefin rakastavaiset, Kundun, Monkey Business, Stanley Kubrick - ohjaajan muotokuva (joka on kyllä dokumentti), the New World ja Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat.

Rakastan Avaraa luontoa. Tosielämä on muutenkin aika paljon kiinnostavampaa kuin voimaton ja väkisin väännetty fiktio. Televisiota katsellessani tuntuu aina jotenkin, että elämäni eletään puolestani ja olen passiivinen tekijä. Tosielämän sarjoista tulikin mieleeni ihana Toisenlaiset frendit, joissa oikeasti kiinnostava aihe yhdistyi loistavaan käsikirjoitukseen ja leikkaukseen. Liiallinen episodimaisuus ja realiteettien puute hieman häiritsi, mutta ainakin henkilöt ja heidän tapansa kokea asioita olivat aitoja.

Eikä sitä telkkaa loppujenlopuksi ole edes niin mukava töllätä. Luen päivän lehdet, paljon kirjoja ja kuuntelen musiikkia ja televisio söisi siltä aikaa, rahaa ja keskittymiskykyä.

Joskus katoin rentoutumismielessä mukavaa kakkaa, kuten Big Brother ja jäin siihen oikeasti koukkuun. Nyt siedän oikeastaan vain Frendejä ja Sinkkuelämää. Siis niitä sarjoja, eh eh.

Np. Wet Wet Wet - Love is all around me

3.

Saarnaan aina, että leffaa ja kirjaa ei pitäisi koskaan vertailla keskenään, mutta päässäni teen sitä koko ajan. Nytkin. Jean-Jaques Annaudin elokuva Seitsemän vuotta Tiibetissä (1997) kosketti minua aikanaan ja teki syvän vaikutuksen, joka myöhemmin kasvoi laajemmaksi Tiibet-innostukseksi ja selittämättömäksi viehtymykseksi Aasian mystistä, sympaattista maata kohtaan.

Juoni: En viitsi kirjoittaa, KVG.

Heinrich Harrerin teos Seitsemän vuotta Tiibetissä (1952) oli minulla työn alla varmaankin viitisen vuotta ja joululomalla sain sen lainattua kotipaikkakuntani kirjastosta. Sain luettua kaksi kolmasosaa ja sen jälkeen yksityiskohtaiset kuvaukset vuorijonoista, erämaavaelluksista ja teknisistä uudistuksista mursivat humanistikuoreni. Lainasin kirjan jokin aika sitten uudelleen ja sain sen viimeisteltyä - viimeinen kolmannes osoittautuukin matkakertomuksen parhaaksi anniksi. Juonipaljastuksia on tässä vaiheessa pelätä - Tiibetin kohtalo lienee länsimaisittain tuttu kaikille.

Kirja ja elokuva poikkeavat merkittävästi toisistaan sekä kerronnan että tarinan muodon takia. Teos on matkakertomus ja Harrer on tarkka, rationaalinen, uudistusmielinen mies, jonka mieli on läpi teoksen tiukan länsimainen. Hän tuo Tiibetiin palan länsimaista elämää, mutta ei pyri elämään kuin eurooppalainen vaan kulkee omien sanojensa mukaan kultaista keskitietä idän ja lännen välissä.

Annaud on taas ohjaajana romantisoiva ja dramaattinen. Hän kuljettaa mukana Harrerin yksityiselämää ja kiintymystä Kunduniin, kirja taas jättää Harrerin ja Dalai laman välisen kanssakäymisen melko pieneen rooliin. Kirja pureutuu tiibetiläiseen yhteiskuntaan ja pidättäytyy kyllästyttävyyteen asti faktoissa ja Harrerin objektiivisessa näkökulmassa. Kirja on tiukkaa dokumenttia, joka sisältää runsaasti kiinnostavaa - joskin osin hajanaista tietoa - Tiibetin tavoista, historiasta, uskonnosta ja ihmisistä. Pelkistetty tyyli tiivistää asiat jämäkkään pakettiin.

Annaud taas on taltioinut elokuvassaan sen mystisyyden ja eksoottisuuden, mikä Harreriakin on alunperin Tiibetiin vetänyt. Kasvava rakkaus on luettavissa rivien välissä ja lopetus on kauniin traaginen:

"Toivon hartaasti, että tämä kirja herättäisi hiukan myötätuntoa ja ymmärrystä kansaa kohtaan, jonka halu saada elää rauhassa ja vapaana on tähän mennessä herättänyt maailmassa niin vähän vastakaikua."


Jätän tämän kesken, koska väsyttää niin paljon etten jaksa ajatella. Menen savukkeelle.

2.

Jane Austen: Järki ja tunteet (1811)
Suomentanut Aune Brotherus

Ostin tämän kirjan divarista viime jouluna äidille lahjaksi ja kuten usein antamilleni lahjakirjoille käy, päädyn lukemaan ne lopulta itse. Palasin kotiin lomailemaan vähäksi aikaa, nuolemaan haavojani ja ottamaan etäisyyttä murjovaan (ei fyysisesti, lähinnä olen henkisesti musertunut) parisuhteeseeni.

Luen tätä kirjaa pitkälti elokuvan pohjalta, sillä nähtyäni sen useita kertoja, en voi kuvitella Mariannea keneksikään muuksi kuin upeaksi Kate Winsletiksi. Marianne on henkilö, jonka tunteellisuus, lempeys, impulsiivisuus ja villi luonne muistuttavat - on kai itsekeskeistä sanoa näin - minua.

Myös muut henkilöt ja miljöö hahmottuvat minulle pitkälti elokuvan pohjalta, enkä koe sitä millään tavalla huonoksi asiaksi.

Henkilöhahmot ovat aina kiinnostaneet minua Austenin teoksissa. Ollakseen realisti, Austen kuvaa persoonia ja heidän tunteitaan melko mustavalkoisesti ja romantisoidusti, mutta huomioon ottaen Austenin satiirisen otteen, ymmärrän kärkkäyden.

Verratakseni Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, juoni kulkee hieman ilottomasti ja latteasti sivuhahmojen jäädessä melko persoonattomiksi. Austenin kirjoja jaksaa lukea yhden vuodessa loppuratkaisujen itsestäänselvyyden ja tunteellisen jauhannan ylianalysoinnin takia. Jostain syystä tämä möyhiminen vetoaa feminiiniseen puoleeni, ja ilmeisesti ihmissuhdedraama on jokin perustavanlaatuinen, pysyvä universaali elementti, joka ei riipu kulttuurista eikä ajasta. Ihmiskunta pystyy avaamaan helikopterilla 200 kaljapulloa tunnissa (Japani), mutta ei parantamaan pettymystä, mustasukkaisuutta tai onnetonta sydäntä. Onneksi niihin vaivoihin meillä on Jane Austen.

Lukupäiväkirja numero 1.

Kauko Röyhkä: Faust (2001)

Novellikokoelma

Muistan, että muutama vuosi sitten kirjallisuuskritiikkejä ja tuoreiden teosten takakansia ja esittelyjä lueskellessani esille nousi usein sana 'räävitön'. Muistaakseni muun muassa Anna-Leena Härkösen ja joistakin ulkomaalaisten naiskirjailijoiden teoksista käytettiin usein tällaista adjektiivia. Käsittääkseni sillä tarkoitetaan jonkin aiheen jopa inhorealistista, suorasukaista käsittelyä hersyvällä huumorilla ja ironialla sävyttäen.

Räävittömyyteen liittyy mielessäni jonkin tason irstailu ja häpeilemättömyys, usein seksuaalisuuteen ja ruumillisuuteen liittyen. Häpeä, ruumis ja niiden käyttäminen ovat esillä myös Röyhkän teoksessa, jossa "punaisena lankana kertomuksissa kulkee hyväksikäyttäminen ja alistaminen".

Kauko Röyhkän Faust on ilmestynyt vuonna 2001, siis hieman ennenkuin nämä 'räävittömät' teokset täyttivät markkinat. Suomalaisessa kirjallisuudessa on pitkät perinteet kansan ja realismin kuvaamiseen ja Röyhkä käyttää hyväkseen tätä perintöä raikkaalla, oman näköisellä tavallaan uudistaen.

Minkälainen on sitten Kauko Röyhkän tapa kuvata maailmaa? Kokonaisuudessaan kerronta tuo esille inhimillisen, sekavan kärsimyksen keskeisiä teemoja esille sanomatta liikaa. Kauko Röyhkä on loistavan suorapuheinen olematta läpinäkyvä.
Röyhkä on lakoninen, mutta henkilöhahmojaan sympatisoiva. Keskeisiä teemoja ovat alistuminen ja alistaminen, pettyminen ja elämässä eksyminen.
Esimerkiksi sosiaalikiipijän asemaa havitteleva esikoiskirjailija pallottelee erilaisten muottien välillä: yhteiskunta, yksilö, erilaiset sosiaaliset ympäristöt.

Mielestäni Faust
on maskuliinivastine esimerkiksi Härkösen rehellisille ja kylmänhauskoille teoksille. Teos ei suurentele asioita, vaan kuvaa sujuvasti ja objektiivisesti raakoja ja absurdejakin tilanteita. Lukija näkee pienen välähdyksen kunkin hahmon elämästä ja jää nälkäiseksi. Röyhkä onnistuu olemaan kiinnostava olematta suurenteleva tai mässäilevä - aiheet ja tarinat sinänsä ovat tarpeeksi kiinnostavia itsessään. Episodimaiset luvut suodattuvat henkilöiden läpi, jotka Röyhkän teoksissa ovatkin parasta antia. Teos jättää tunteen, että Röyhkän itsensä ei tarvitse kertoa tarinaa, hänen hahmonsa tekevät sen hänen puolestaan. Röyhkä on piippua poltteleva kirjanpitäjä, joka naputtelee tapahtumat ylös.

Parhaiten mieleeni jäi ensimmäinen tarina "pikkuvirkamiehestä, joka huijataan Stasin kätyriksi". Tunne koneiston jalkoihin jäämisestä voimistaa lukijan epätoivoa Pentin pyristellessä omien tunteidensa, lapsensa ja työnsä kanssa. Valitettavasti muista novelleista en niinkään saanut paljoa irti. Positiivinen fiilis syntyy teoksen kokonaisluonteesta ja muutamasta yksittäisestä novellista, mutta Faust ei onnistu olemaan tasapainoisen vaikuttava. Novellit jäävät irralleen leijumaan ja kliimaksi uupuu, vaikka takakansi vihjaa palapelin rakentumisesta.